Kalenteri  –––––   lokakuu 2017

matiketopelasu

25.10.

26.10.

27.10.

28.10.

29.10.

30.10.

1.10.

2.10.

3.10.

4.10.

5.10.

6.10.

7.10.

8.10.

9.10.

10.10.

11.10.

12.10.

13.10.

14.10.

15.10.

16.10.

17.10.

18.10.

19.10.

20.10.

21.10.

22.10.

23.10.

24.10.

25.10.

26.10.

27.10.

28.10.

29.10.

30.10.

31.10.

1.10.

2.10.

3.10.

4.10.

5.10.

Hae sivustolta

Virva Pietilä

Paikoilleen pysähtymätön viulisti

”Sinä olet niin levoton. Miten sinä voit soittaa viulua”, isoäiti ihmetteli, kun kuusivuotiaan nokkahuilu vaihtui Porin musiikkiopistossa jousisoittimeen.

Viulu on yhä Virva Pietilän käsissä. Mutta hän ymmärtää isoäitinsä vuosien takaiset epäilyt: viulu vaatii pitkäjännitteisyyttä. Se on rikas soitin, jossa riittää töitä koko elämäksi.

Haasteita Virva ei tunnu kaihtavan, sillä viulun rinnalla on soinut aina myös piano. Toinen ei kuitenkaan ole syönyt toista, vaan soittimet ovat tukeneet toisiaan loistavasti.

Viulisti Virva Pietilä ei pidä itseään solistisieluna. Hänelle soittaminen on parasta yhdessä. Oulun sinfoniaorkesterin jousistossa hän on nauttinut soittamisesta vuosia, aina siitä asti, kun kirjoitti ylioppilaaksi Madetojan musiikkilukiosta ja aloitti opiskelut konservatoriossa.

Soittamisesta tekee palkitsevaa myös eri genret. Sinfoniaorkesterin haastavan ohjelmiston lisäksi Virvan viulu soi folkia, irkkua, jazzia, tanssimusiikkia mitä erilaisimmissa bändeissä ja produktioissa. Raja-aitoja on turha rakentaa.

Yksi luonteva kohde on lapset. Virva on ehtinyt viime keväänä kasvatustieteen maisteriksi ja kiittää työnantajaansa lämpimästi opiskelutuesta.

Tulindbergin sali on varattu perheen pienimmille, kun Virva ystävineen vetää lastenlauantain marraskuun 7. päivä. Samainen Kuninkaan puutarha on tullut tutuksi myös lähikuntien päiväkodeissa. Musiikkivientiä on arvostanut tuellaan myös Suomen kulttuurirahasto.

Ajatuksissa pyörii jo seuraava projekti. Ehkä yläkoululaiset, ehkä vanhukset... Isoäidin palvelutalossa viulistin soitosta positiivista levottomuutta saivat myös ne, jotka eivät reagoineet enää muuhun.

Jos oikea jussi olisi kävellyt vastaan, Virva voisi olla maatalon emäntä. Tätä nykyä hän kuitenkin emännöi kahta labradorinnoutajaa ja tietysti puolisoa, joka viihtyy vaimonsa tavoin luonnossa. Luonto on sellainen henkireikä, jossa voi pohtia, minne suuntaa levottoman – tai niin kuin olemme jo ymmärtäneet – paikalleen pysähtymättömän persoonansa seuraavaksi.

Teksti: Mari Siliämaa
Kuva: Juha Sarkkinen