Hae sivustolta

–––––
Tutustu orkesterilaisiin

Harri Österman

Jälki meistä

Limingan lakeuksilla lenkkeilevä mies saattaa olla Harri Österman. Jos hän tuntuu olevan ajatuksissaan, syynä on ehkä filosofia, kosmologia tai kirjallisuus. Tai kenties hän käy läpi työn alla olevaa sävellystään. Pienen tytön isä ja Oulu Sinfonian sellisti ottaa säveltämiseen aikaa sieltä, mistä sitä milloinkin liikenee. Myös luonnon rauhasta.

Lahdessa, Salpausselän maisemissa, parikymppiseksi elänyt mies ei usko koskaan tottuvansa tasaiseen maastoon, vaikka Oulussa on vierähtänyt jo 20 vuotta. Vuonna 1990, keskellä lamaa, kaupunginorkesterin sellistin paikka oli onnenpotku – jälkiviisaana myös siksi, että mies on viihtynyt orkesterissa erinomaisesti. Työtahti ei ole helpoin. Mutta samalla on huolehdittu, että muusikoille jää aikaa täydentää omaa muusikkouttaan myös esim. opettamalla ja konsertoimalla.

Harri Östermanin sävellyksiä kuullaan tänä vuonna Oulun Tulindbergin salin lisäksi ainakin kansainvälisellä Kodály-viikolla Helsingissä, Tampere Biennalessa ja Korsholman Musiikkijuhlilla. Ensi vuonna vuorossa on Sensation Sundays -konserttisarja Sydneyssä. Kuka tietää, mitä seuraavaksi: oman lapsen syntymän myötä kunnianhimoon on sekoittunut tarve jättää jälkeensä jotain, josta myös jälkipolvi voi olla ylpeä.

Pieni tyttö toistuu Harri Östermanin puheissa. Niin kuin myös muu perhe: vaimo ja hänen kaksi lastaan. Mies kiittää heitä ymmärryksestä pitkiä päiviä tekevää muusikkoa kohtaan, joka harjoitteleekin joskus silloin, kun muut kernaasti nukkuisivat.

Harri Österman oli viisi, kun pääsi Lahden musiikkiopistoon. ”En tullut tänne laulamaan. Tulin soittamaan selloa”, pieni poika ilmoitti pääsykokeissa – ujouttaan.

Sittemmin avautuivat vaikeasti läpäistävät ovet Sibelius-Akatemiaan solistiselle osastolle ja seuraavaksi Länsi-Berliiniin Berliinin Filharmonikkojen I soolosellistin Georg Faustin oppiin. Eräänä aamuna muurikin lakkasi olemasta. Maailma oli muuttunut.

Nyt, kevätpäivänä, soittoharjoitusten jälkeen, maailma ei kaipaa isoja siirtoja. Riittää, kun ajaa kotiin, ottaa luistimet ja suuntaa jäälle Limingan lakeuksille, joihin luonto on jättänyt jälkensä toisella tavalla kuin kotiseudun harjuille.

Mari Siliämaa
Kuva: Juha Sarkkinen